Toisen rannan valot

Kello on lähes kaksitoista. Tähän aikaan vuodesta on jo pimeää. Hengitykseni värisee ja poskeni ovat edelleen kosteat kyynelistä. Minua sattuu niin paljon. Kyykistyn rannalle ja kiedoin kädet ympärilleni. Koitan lohduttautua yön hiljaisuudessa. Musta nahkalaukkuni valuu olkapäältäni vierelleni maahan. Vilkaisen sitä ja kurottauduin avaamaan sen. Kömpelyyteni vuoksi tarpeeton laturi, sekä pieni peili valahtaa ulos. Kiroan hiljaa värisevällä äänellä ja otan peilin käteeni. Katson itseäni, mutta suutun niin, että heitän peilin Kokemäenjoen virtaan. Päähäni sattuu. Kaikkialle sattuu. Kaivan särkylääkepakkauksen laukustani ja kaadan muutaman kädelleni. Koitan nielaista ne niin - vaikka laukustani löytyisikin vesipullo - ja kehoni taistelee vastaan. Halusin oksentaa, mutta pakotin itseni nielaisemaan särkyläkeet. Toisella rannalla näkyy valoja. En erota niitä toisistaan vetisten silmieni vuoksi. Silloista lankeaa syvät varjot veteen pimeydestä huolimatta. Vesi on musta ja tyhjä. Sen pinta on melkein tyyni. Melkein niin tyyni, että minä halusin rikkoa sen. Olin vihainen. Miksi sen piti olla niin täydellinen? Erotan jo vesihöyryn hengityksessäni ja vesi on varmasti kylmää, mutta se ei ole koskaan näyttänyt yhtä houkuttelevalta. Koskaan se ei ole kutsunut minua näin. Nousin ylös ja kävelin. Kävelin vain syvemmälle veteen kunnes jalkani eivät ylettäneet maahan. En edes tuntenut kylmää. Minuun sattui edelleen, mutta hetkellä olin varma, että kaikki järjestyisi. Lopulta annoin itseni vain vaipua veden alle. Syvemälle ja syvemmälle, kunnes en enää tuntenut kipua.

- kirjoitettu elokuussa 2018