Hymyilisitkö minulle veljeni

Aluksi oli rauhallista. Kevyt tuulen ja puiden lehtien humina korvissani kuulosti rauhoittavalta. Turvallisesta ja tutusta huminasta tuli mieleeni nuoruusvuosien kesälomat. Juoksimme talomme viereisellä niityllä niin lujaa kuin pystyimme ja uskoimme tuulen lopulta nostavan meidät lentoon. Teini-iässä tosin ymmärsimme, että ei se ollut mahdollista. Niityt ja lentäminen sai jäädä sikseen. Veljeni oli joskus sanonut toivovansa ettei hän olisi koskaan oppinut tietämään totuutta. Olin vain pyöräyttänyt tälle silmiäni, mutta tunsin aivan samoin. Lehtien lisäksi oli kovin hiljaista, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Kauempaa - todennäköisesti kilometrien päästä - kuului voimakasta jyrinää. Alkaisiko satamaan pian? Havahduin ajatukseen, että se ei ollut jyrinää. Sitten tuli kipu. Kova kipu koko kropassani sai lihakseni kouristelemaan, mikä sattui entisestään, mutta en pystynyt lopettamaan. Yritin huutaa, mutta en saanut ääntä suustani. Yskein heikosti ja tajusin viimein missä olin. Vietnam. Olin edelleen komennossa ja makasin maassa kauheissa kivuissa. Mitä oli tapahtunut? Olinko kuolemassa? Kauanko olin maannut tässä? Missä muut olivat? Paniikki iski minuun kuin tiiliseinä ja silmiäni vetisti osittain kivusta ja osittain shokista. En ollut vielä avannut silmiäni, sillä en tiennyt olisinko valmis kohtaamaan totuutta. Lopulta minun oli pakko. Aurinko, joka paistoi puiden lehtien välistä tuntui häikäisevän silmäni, mutta lopulta totuin valoon. Ensimmäisenä silmääni pisti laattakoruuni, joka lojui vajaan metrin päässä minusta. Auringonsäteet saivat sen metallisen pinnan heijastamaan valoa, jopa lian alta. Ojensin kättäni kivuistani huolimatta poimiakseni koruni - tosin rikkinäisen sellaisen - maasta ja tungin sen tärisevin käsin taskuuni. Yritin nousta, mutta en kyennyt. Nostin vaivalloisesti päätäni nähdäkseni verisen rintakehäni. En osannut arvioida kuinka pahasti olin haavoittunut. Minua väsytti ja silmäni alkoivat painautua kiinni. Kauempaa kuului huutoja ja olisin voinut vaikka vannoa, että yksi niistä oli tuttu. ‘’Sotamies Foster!’’ joku huusi. Tunsin jonkun käden niskallani ja raotin silmiäni. ‘’Chris? Christopher?’’ sanoin vaipuessani tiedottomuuteen vastustelustani huolimatta.

‘’Nimeni on Christopher Foster ja tuo tuolla on veljeni! Hal- Olen oikeutettu tapaamaan hänet!’’ vaadein hoitajalta, joka vain pudistelu päätään. ‘’Pahoittelen, mutta et voi vielä tavata häntä’’ hoitaja selitti, mutta en kuunnellut. Miten he voivat kieltää oman veljeni tapaamisen! Olin raivoissani. ‘’Odottakaa, ja istukaa olkaa hyvä, sotamies Foster’’ nuori nainen jatkoi tyynen rauhallisesti eikä minun auttanut muuta kuin istua aloilleni. Olin levoton, sillä olihan kyse veljestäni. Meidät pakkovärvättiin lähtemään sotaan mukaan parisen vuotta sitten. Silloin Jeffrey - veljeni - oli tehnyt lupauksen kanssani, että tulisimme yhdessä ja palaisimme yhdessä. Nyt kuitenkin isoveljeni makasi sotasairaalan vuoteessa enkä edes tiennyt mistä oli kyse. Tiedottomuus on pahin asia mitä vain voi olla ja se kuka väittäisi toisin olisi väärässä. Hieroin toisella kädelläni kasvojani kuin rauhoittavaksi eleeksi, mutta se ei auttanut minua juurikaan. ‘’Sotamies Foster’’ yksi lääkäreistä sanoi kuuluvalla äänellä ja etsi katsekontakia muiden istuvien ihmisten joukosta. ‘’Minä olen Foster’’ sanoin ja nousin ylös tuoliltani. Kävelin reippaasti lääkärin luokse. Halusin hyviä uutisia. Tarvitsin niitä. ‘’Mikä on tilanne? Kuinka hän voi?’’ kysyin ennen kuin kerkesin ajattelemaan asiaa sen enempää. Se oli lähes vaistomaista. ‘’Jeffrey Fosterin, veljenne oletan, tila on nyt vakaa. Pahin on siis ohi. Häntä oli ammuttu kolme kertaa rintakehän ja mahan alueelle. Pahoja vaurioita kärsivät keuhkot, mutta muuten luodit eivät olleet osuneet tärkeisiin sisäelimiin. Sisäistä verenvuotoa oli runsaasti ja hän menetti paljon verta. Jos minulta kysytään hän oli onnekas. Hän toipuu täysin, mutta lähetetään takaisin kotiin’’ lääkäri selitti. Olin helpottunut. ‘’Jumalan kiitos’’ henkäisin. Isoveljeni oli elossa - ja ennen kaikkea kunnossa

Heleä hälinä kävi huoneessa. Ei suinkaan paniikinomaista huutoa ja itkua, mitä usein oli sotasairaalalta odotettavissa. Raotin silmiäni ja kosteahkon metsän sijaan olin hyvin ilmastoidussa ja valkeassa huoneessa. Ympärilläni olevat - myös valkeat - verhot liikkuivat hiljalleen. Ikkunoita oli varmasti auki. Raotin silmiäni ja kuulin tutun äänen. ‘’Jeff?’’ veljelleni kuuluva ääni kysyi helpotuksen sävy äänessään. Tunsin hänen lämpimän käden omallani. ‘’Kauanko olin-’’ aloitin, mutta Christopher tuntui lukevan ajatukseni. ‘’Kolme päivää. Olin niin huolissani’’ hän sanoi silmissään näkyen vielä kevyt pelko. Nousin muutaman kivun aiheuttaman murahduksen saatteleman istaalteni pedille. Chris kehotti minun olevan varovainen. ‘’Miten sinä-’’ aloitin, mutta sanat jäivät kurkkuuni. ‘’Anoin vapaata’’ Chris sanoi hymyillen. Veljeni lempeät kultaisen ruskeat silmät eivät kuuluneet sodan ja kauhun keskelle vaan kotiin ihmisten luokse, joita hän rakasti. ‘’Sinut lähetetään kotiin, Jeff’’ Chris tokaisi ja hymyili. Miten hän voi hymyillä noin? ‘’Ei, ei, ei- Meidän piti palata yhdessä. Me palaamme yhdessä!’’ sanoin kiihtyneenä. ‘’Jeff, älä ole typerä. Sinä pääset kotiin. Minulla ei ole mahdollisuuttakaan palata. Ei vielä. Kuka tietää kuinka kauan tämä sota vielä kestää’’ hän sanoi ja painoi kätensä poskeani vasten. Nojauduin hänen lämpimään ja turvalliseen kämmeneensä. Suljin silmäni ja vain olin siinä. En halunnut jättää veljeäni tänne kauheuksien keskelle. Toivoin, että tuo hetki olisi kestänyt ikuisuuden.

Ei mennyt kuin vuosi siitä kun olin palannut kotiin, kun eräänä aamuna oveemme koputettiin. Siisteihin armeijan pukuihin pukeutuneet nuoret miehet antoivat osanottonsa ja ojensivat meille kirjeen veljeni poismenosta. Mikään kirje ei ollut tarpeeksi veljelleni. Edes koko maailma ei ollut hänelle tarpeeksi. Äitini itki vuolaasti ja romahti minua vasten. Pidin tätä hellässä otteessani sanomatta sanaakaan. En pystynyt itkemään. Isän reaktiota en osannut edes arvailla, sillä hän kuoli jo meidän ollessa hyvin nuoria. Tuskin muistin enää häntä. Äitini oli sanonut, että Christopher oli tullut häneen. Heillä oli kuulemma samanväriset silmät. Nyt nekin kauniit silmät olivat poissa. Minun veljeni oli poissa. ‘’Kiitos’’ osasin vain sanoa miehille ja suljin oven. En tiennyt miten pystyin olemaan niin rauhallinen tai varsinkaan kohtelias. Jos minä en olisi haavoittunut olisin voinut olla veljeni vierellä - kuolla veljeni vierellä. En edes halunnut kuvitella kuinka peloissaan hän oli ollut. Kuinka yksin. Äitini irtautui minusta ja käveli keittiöön. ‘’Keitän teetä. Luuletko, että Chris haluaa teetä?’’ hän sanoi poissaolevana. Se oli minulle liikaa. Puristin kirjettä kädestäni joka rypistyi kasaan. Vajaan kuukauden päästä oli hautajaiset. Arkku oli suljettu. Se oli koristeltu kauniisti ja amerikanlippu lepäsi sen päällä. Arkku kuitenkin sen alla oli valkoinen. Edustava kuva Christopherista lepäsi arkun vierellä. Hänen kullanruskeat silmänsä näkyivät siitä hyvin. Hän hymyili lempeästi tavalliseen tapaansa. Muistot sotasairaalasta - melkeinpä viimisistä hetkistä veljeni kanssa - muistuivat mieleeni. Muisto hänen kätensä lämmöstä sai minut lohduttomaksi. Kävelin arkun luokse vaitonaisena ja silitin sen silkkistä pintaa. Päällystakkini oli vielä märkä, sillä ulkona satoi kaatamalla. Chris oli aina rakastanut sadetta pienestä pitäen. Hän sanoi sen rauhoittaneen häntä. Hän kuvaili sitä lohduttavaksi. Olin onnellinen, että satoi. ‘’Anteeksi etten pitänyt lupaustani, Chris’’ sanoin kyyneleet poltellen silmissäni. ‘’Olen niin pahoillani, että se en ollut minä’’ jatkoin ja annoin viimein kyynelten tulvia poskilleni. Vilkaisin uudelleen arkun vierellä olevaa kuvaa. Se ei ollut muuttunut vaan Christopher hymyili edelleen lempeästi. ‘’Hymyilisitkö sinä, veljeni, minulle nytkin?’’ kysyin.

- kirjoitettu maaliskuussa 2018